29.8.2013

Tipahdin sukupolvien väliseen työkuiluun

Palasin Suomeen kesäkuussa 2013 oltuani neljä vuotta Englannissa opiskelemassa. Nyt oli koulu vihdoin ohi ja aika keskittyä tuleviin haasteisiin. Kotipaikkani on Torniossa, joten ensitöikseni marssin paikalliseen TE-toimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. Ihmetyksekseni siellä ei ollut yhtään asiakasta minun lisäkseni. Mutta ei ollut kyllä työntekijöitäkään. Tila humisi tyhjyyttään. Kenties jossain suljettujen ovien takana oli joku pelaamassa pasianssia, mutta henkilökohtaista tapaamista varten tuli varata aika etukäteen. Pankkitunnukseni eivät jostain syystä toimineet kyseisenä aikana, joten en voinut käyttää nettipalveluitakaan. Puhelimen avulla sain sitten ilmoitettua itseni työnhakijaksi.

Ylimääräistä selkkausta aiheutti myös ulkomainen tutkintoni. Opintoni päättyivät virallisesti kesäkuussa, mutta tutkintotodistuksen saisin kuitenkin vasta marraskuun päättäjäisseremonioiden aikaan. Ei tutkintotodistusta, ei työttömyyskorvausta. Olin siis alle 25-vuotias vailla pätevää koulutusta. Tämä oli byrokratian rattaiden ruosteenmakuinen vastaus. Onnekseni täytän kuitenkin juuri näinä päivinä 25-vuotta, joten olen oikeutettu kyseiseen korvaukseen syyskuun alusta alkaen, riippumatta siitä, olenko valmistumassa vaiko en.


Vanhempani ovat alkaneet kysellä että miten se työnhaku sujuu ja joko on tulevaisuuden ammatti varmistettu. Vastaukseni on turhautunut huokaus. Sukupolvien välinen kuilu levenee vääjäämättä. Nuoriso on ajan hermolla ja näkee maailman omien linssiensä läpi. Leipätyön hankkiminen ja työhön suhtautuminen on vuonna 2013 aika lailla erilaista kuin vaikkapa 60-luvulla. Oma arvomaailma sekä kriittinen suhtautuminen tulevaisuuteen ohjaavat nuoret etsimään itselleen mielekästä ammattia. Ei siinä että marketin kassanhoitaja olisi huono työ, mutta kuinka monta vuotta menee siihen, että kyseinen ammattinimike löytyy vain historiankirjoista? Milloin ihmiset ymmärtävät että työn arvoa ei mitata näissä Euroopan rahayksiköissä? Kannattaako palkata yksi ihminen kaivamaan kuoppaa ja toinen täyttämään sitä?

Työ ei tekemällä lopu. Nostan hattua edellisille sukupolville, jotka ovat olleet rakentamassa Suomen hyvinvointia, mutta uskon ja toivon, että nuoriso osaa ottaa opikseen vanhempiensa virheistä. Äitini joutui jäämään pois työelämästä burnoutin takia yli kymmenen vuotta sitten ja syö sen takia edelleen masennuslääkkeitä päivittäin. Isäni täytti kesällä 73-vuotta. Hän on viime vuosina rakentanut pihalleen omin käsin grillikatoksia parikin kappaletta. Ei hän kuitenkaan kauheasti ehtinyt tänä kesä grillaamaan, sillä nyt piti rakentaa sauna. Tuskin hän ehtii saunomaankaan, sillä puheista päätellen hän alkaa seuraavana veistää venettä. Totta kai olen äärimmäisen iloinen hänen vireydestään, mutta tahtoisin hyväntahtoisesti muistuttaa, että ei se työ tekemällä lopu. Ei aina tarvitse olla kiire. Joskus pitää antaa tilaa myös omille ajatuksille ja nauttia siitä mitä on.

Nuoret saatetaan nähdä laiskoina tai mukavuudenhaluisina, mutta itse ainakin tahdon vilpittömästi vain keskittyä itselleni olennaisiin asioihin. Työnhakuun patistetaan kovasti, mutta realiteetit unohtuvat helposti. Puhutaan syrjäytymisestä ja downshiftaamisesta. Downshiftaaminen eli työnteon ja kulutuksen vähentäminen on nykyajan pettuleipää. Sitä eivät monet ”aikuiset” aina muista hillomunkkia syödessään. Sen sijaan että pitäisi jatkuvasti tehdä enemmän asioita, ansaita enemmän ja omistaa enemmän, opetellaan tulemaan toimeen vähemmällä. Kuulostaako hullulta? Toiset ovat tietysti varsin ylpeitä työstään, ja tekevät hommia 70 tuntia viikossa mukisematta. Ei siinäkään mitään vikaa ole jos se tuntuu itsestä hyvältä.

Työ ei myöskään ole yhtä kuin koko elämä. Ja jos on, niin sääliksi käy taas niitä kassatätejä, jotka ovat kyllä viime vuosina vaihtuneet melko voimakkaassti kassatyttöihin. Nuoriso tekee hanttihommia puoli-ilmaiseksi ja käyttää sitten ne laskujen jälkeen jäljelle jääneet eurot viikonlopun viettoon. Mitä tekee hallitus? Työaikoja pidennetään, eläkeikiä nostetaan ja alkoholiveroa väännetään milloin mihinkin suuntaan. Aika hyvä resepti alkoholiongelmiin ja työuupumukseen. Syrjäytymisen vaara on todellinen, mutta onko se nuorten syytä? Minä ainakin osoittaisin syyttävällä sormella ihan toiseen suuntaan.




Minä aion jättää suosiolla tämän kuvion väliin omassa elämässäni ja lähteä seuraavaksi ainakin kuukauden ajaksi vapaaehtoistyöhön Bulgariaan. Matkustaminen on suhteellisen edullista ja ylläpito maksetaan korvaukseksi tehdystä työstä – lomailusta ei ole kyse. Tosin se raja-aita työn ja loman välillä alkaa hämärtyä. Jos katse on aina vain tulevaisuuden vapaapäivissä niin työnteko ei ole mielekästä. Ja perinteisesti lomalla ollessa alkaa mieli jostain kumman syystä siirtyä jo takaisin niihin tekemättömiin töihin. Minä yritän katsoa vähän pidemmälle ja tällä hetkellä vapaaehtoistyö vaikuttaa sopivalta ratkaisulta tilanteeseeni. Voin tehdä jotain tavoitteitani ja pyrkimyksiäni vastaavaa työtä ja kartuttaa kokemustani sen sijaan että istuisin kotona toimettomana. Ehkä saan myös luotua kontakteja sitä ”oikeaa työpaikkaa” silmällä pitäen. Eräs positiivinen asia, jonka TE-toimiston käytäntöjä tutkiessani huomasin, oli että työnhakija saa matkustaa vapaasti, kunhan on tavoitettavissa mahdollisten työtarjousten varalta.

Kun keskittyy olennaisiin asioihin, niin budjetointi tällaista matkaa varten on varsin helppoa. Jätetään vaikka sitä kaljanjuontia vähemmälle. Sekin on hyvin pitkälle vain ajankulua niille joilla ei ole ”parempaa” tekemistä ja hetkellinen lääke, joka auttaa unohtamaan tämän ikuisen noidankehän edes hetkeksi. Tätäkään valintaa eivät vanhempani kuitenkaan taida ymmärtää. Mutta ei se mitään. Ei ole ensimmäinen kerta. Ne tahtovat aina huolestua hieman kun vaikkapa muuttaa omilleen asumaan, lähtee ulkomaille, eroaa kirkosta, ottaa tatuoinnin, ryhtyy kasvissyöjäksi tai jättää hiukset leikkaamatta. Jos luottaa omaan harkintakykyynsä niin tuomitsevat puheet voi jättää hyvällä omallatunnolla huomiotta. Kannustan kaikkia nuoria tekemään niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Olkaa aktiivisia ja etsikää se teidän oma juttunne. Meidän vanhempamme eivät ole olleet niin onnekkaita että olisivat saaneet aina niin tehdä.